Pilvessä on ikävää kun on krapulassa (1/2)

Noniin, tästä tuli nyt niin pitkä että päätin pätkäistä pariin osaan ja kertoa loput myöhemmin kun saan kirjoiteltua. (+ videomateriaali)

Alkulaulu

Tuo kuullosti miusta hauskalta otsikolta, joka ehkä aika hyvin tiivistää näitä meininkejä. Totta tosiaan, tein elämäni ensimmäiset autokaupat ja ostin uljaan Ford Telstarin. Laitteen, jota tähän päivään mennessä olen kuljettanut noin 2000 kilometriä, jumpstartannut pariin kertaan sekä purkanut osiin ja kasannut. Brisbanesta me lähdettiin huhtikuun alkupuolella kohti Bundabergia, koska siellä saattaisi olla töitä, joita ei kuitenkaan voi luvata.

Aevan ehanan hostimme Becin luona yövyimme tosiaan jopa 11 yötä, jonka luota suuntasimme pohjoiseen Glass House Mountainseille. Kyseinen ilmiö sisältää muutaman erikorkuisen vuoren ja nyppylän, joista osaa voi kiivetä ihminen, osaa vuorikiipeilijä ja osaa ei kumpikaan. Tahdottiin kokeilla kaikkia, mutta päädyttiin tyyppaamaan ainakin Mt Ngungun sekä Mt Tibogargan (?).

Taustalla Mount Tibrogargan

Rimpuilija

Bundabergistä majoitusta etsiessämme eräs herttainen vanhempi pariskunta tarjosi meille sänkyänsä Howardissa. Howard on pieni kylä, jossa on yksi baari ja yksi ruokakauppa. Siellä oli myös tietyö. Täällä on tietöitä joka paikassa. Sellaisella työskentely saattaisi olla hauskaa.

Glass House Mountainsien ja Howardin välissä kierrettiin kuitenkin pienen Kenilworth kylän kautta, koska vuorien infopisteen setä vinkkasi, että siellä on tänään (7.4.) juusto- ja viinifestivaalit. Yksikään aito travellerihan ei tällaista mahdollisuutta jätä käyttämättä, joten suunnistimme pienen mutkan Kenilworthin kautta. Saimme juustoa ja meitä varoitettiin kirpputorilla: ”Varokaa, täällä on suomalaisia!”. Tosissaan joku suomalainen naisihminen oli keksinyt naida aussimiehen ja muuttaa sen perässä Australiaan ja opettaa niiden lapsetkin puhumaan suomea. Kaiken maailman hulluja.

Kiipeäminen kielletty

Ilmaiset maistiaiset miellyttävät nälkäistä matkaajaa

Howardin ihana pariskunta Tony (Australia) ja Heidi (Belgia) huolehtivat meistä pääsiäisen yli eli perjantaista tiistaihin. Tänä aikana me nukuttiin oikeassa sängyssä, käytiin oikeassa suihkussa ja syötiin oikeaa ruokaa ja kaljaa heidän jääkaapeistaan. Pihalta keräiltiin omista puista eksoottisia hedelmiä kuten passionfruit, custard apple, starfruit, banaani sekä macademia pähkinät. Sen lisäksi pihalla kasvoi joitain muitakin asioita, joita emme poimineet, kuten saatanallisen kuumia (?) chilejä.

Tony opetti meille, kuinka banaanipuita harvennetaan ja ylläpidetään. Banaanitöissä vaatteisiin tulee ruskeita tahroja, jotka eivät lähde kuin polttamalla. Tony opetti minulle myös kuinka autosta otetaan iskari irti ja puretaan se osiin kotikonstein. Irti otetun jousen takaisin virittäminen on jännää puuhaa. Totesimme, että iskareissa saattaa olla jotain häikkää tai sitten ei. Katsokaamme kuinka pitkälle pääsemme rakkaalla romullamme.

Poikien kanssa vähän leikittiin

Kävimme pääsiäissunnuntaina kymmeneltä aamulla paikallisessa pubissa (siinä ainoassa) kaljalla, koska siellä on silloin happy hour ja kaikki paikkakunnan nuoriso (40-90 vuotiaat, jotka selviävät paikalle yksin tai avustuksella) ryömii luolistaan ryystämään elämän nektaria verenkiertoonsa. Aamukaljoittelun jälkeen ajoimme takaisin asuttamaamme metsään ja kävelimme naapuritalon kellariin pelaamaan omituisia korttipelejä ja biljardia, sekä syömään lehtitaikinaan käärittyjä prinssinakkeja ja muita kulinaristisia nautintoja. Kävimme maanantaina (?) vielä Woodgatessa tarkastamassa paikallisen pääsiäismarkkinakulttuurin.

Toinen näytös

10.4.

Howardista saamiemme vinkkien mukaan kävimme katsastamassa myös pienehkön Childersin kaupungin töiden toivossa. Vierailimme muutamalla työtä potentiaalisesti tarjoavalla hostellilla ja caravan parkilla, mutta kenelläkään ei ollut tarjota mitään. Soittelin myös jälleen useita puheluita ilman minkäännäköistä hyötyä. ”Ei meillä nyt ole mitään töitä, mutta jos tulette meille asumaan pariksi päiväksi niin voin ehkä antaa teille kartan, jolla löydätte farmeja suoraan, vaikka ei niillä mitään töitä nyt kyllä ole.” No eipä menty sinne asumaan.  

Childersin infopisteen täti kuitenkin antoi meille kartan josta legendan mukaan pitäisi löytää ilmaisia leiriytymispaikkoja. Siitä lähtien kartta on ollut hyvä ystävämme aina siihen asti kun yksi vihreä kolmio ei odotuksista piittaamatta ollutkaan ilmainen. Eräällä paikalla oli iso kyltti, ”NO CAMPING” ja jossa uhattiin sakolla. Joku setäkin tuli meitä autosta taskulampun kanssa koputtelemaan antaakseen lappusen jossa ilmoitettiin leiriytymiskiellosta. Saisimme olla paikalla 4-5 tuntia mutta emme koko yötä. Katsoimme jakson True Bloodia loppuun ja ajoimme yön pimeydessä kohti tuntematonta, kunnes löysimme yöpymispaikan jota ei ollut karttaan edes merkitty. Tämä oli joka tapauksessa vasta Airlie Beachin jälkeen mutta enhän minä vielä tarinoinut meitä sinne asti edes.

Bundabergissä oli vähän sama homma. Soiteltiin ja kierreltiin ja kyseltiin mutta saatiin vaan nuivia katseita ja rahanhimoisia kommentteja. Keiteltiin lähipuistossa muistaakseni pastaa ja tomaattikastiketta ja jatkettiin matkaa pohjoiseen. Minne oltiin menossa oli vielä melko suuri kysymysmerkki. Bundabergin yläpuolella piti olla joku leiriytymisalue johon alustavasti suuntasimme rekisterikilpemme.

Näimme kuitenkin kyltin ”Town of 1770”, josta alkoi matkaa jatkossakin huvittanut kierre.
”Käännytäänkö?”
”Öö, kohta tulee pimeetä, eikä varmaan ehditä perille asti. Onko siinä mitään leirintäaluetta?”
”Emminävaan tiedä! Pitäis hei kääntyä seuraavasta, käännytäänkö!”
”KÄÄNNY! KÄÄNNY!”

Kohta oltiin pienellä sivutiellä miettimässä että mitähän hittoja myö täällä tehdään. Löydettiin sentään Rest Stop -kyltti joka johdatti meidät muutaman kilometriä johonkin metsään jossa oli hyttysiä ja lehmiä. Testasimme automme yöpymisominaisuuksia ja nukuimme takakontissa. Aamulla niska ja selkä jäykkänä nautin eilisen pastamössön jämät kylmänä suoraan kattilasta, jossa ne koko päivän ja yön olivat minua intoa tihkuen vartoneet.

11.4.

Aamulla ajoimme Town of 1770:ä ympäröivän Agnes Water kaupungin lävitse itse määränpäähän. Agnes Waterissa hyödynsimme paikallisen kirjaston ilmaista internettiä seuraavan majoituksen etsinnässä. Kohteenamme taisi olla läheinen Gladstonen kaupunki.

Town of 1770 on idyllinen pieni kaupunki johon Australian löytänyt James Cook rantautui kyseisenä vuonna. Muistan lukeneeni kyltistä ”Täällä lahdessa on turvallista laskea ankkurimme ja veden seassa virtaa makea vesi.” Paikanpäällä oli paljon kaunista hiekkarantaa sekä mahtavia kalliomuodostelmia, joissa seikkailemista emme voineet vastustaa.” Siirsimme valmisaamukahvin sekä melanooman vedenkin avustuksella elimistöömme.

Bongaa travelleri

Rimpuilua kalliolla

Tänne emme kuitenkaan tahtoneet jäädä, joten jatkoimme Gladstoneen. Gladstonesta en itseasiassa muista mitään muuta kuin sen, että käytiin kirjaston netissä etsimässä yösijaa Rockhamptonista, koska emme Gladstonesta sellaista aikataulun puitteissa saaneet. Jälleen hämärän hiipiessä hätäilemme itsellemme yösijaa, koska pimeällä ajaminen on vaarallista kenguruiden vuoksi. Leiriydymme Gladstonen pohjoispuolelle Mt Larcom nimiseen paikkaan. Mitään vuorta en nähnyt missään, mutta joku baarihan tässäkin oli vieressä. Ja tosissaan iso moottoritie ja junarata, joten yörauha oli taattu. Valmistimme mielikuvituksellisesti raakoja perunoita sekä papuja tomaattisoseessa. Oksennusrefleksin omaaville tilanne oli kyseenalainen, mutta myös jokseenkin ravitseva.

12.4.

 Aamulla kun oli valoisaa ja linnut olivat rääkyneet meidät ylös luolastamme, keitimme tiskivettä, tiskasimme ja jatkoimme Rockhamptonin suuntaan. Tulevaisuus näytti jo valoisalta, koska meille oli luvattu sohva Mackaysta viikonlopuksi. Rockhamptonissa olimme jo joskus yhdeksän aikaan aamulla odottelemassa, että infopiste aukeaa. Meidät opastettiin käymään läheisessä ilmaisessa eläintarhassa, joten tottakai teimme niin. Eläimet olivat hyvin eläimellisiä, mutta omilla rajatuilla alueillaan. Mälsää. En päässyt silittämään kädellistä enkä edes kädetöntä.

Lähellä oli myös joku mälsä vuori, jonka nimeä en nyt muista. Ensinnäkin ajoimme sen huipulle ja siellä kävelimme noin puoli tuntia tylsää metsäpolkua väsyneinä kohti luvattua Look Out -maisemapaikkaa. Paikalle päästyämme totesimme, että maisemaa ei näy, koska edessä on puita ja vaikka näkyisikin niin se olisi tylsä. Onhan näitä tähän mennessä jo koluttu, ei tunnu missään. Tarvoimme yksinäisen polun takaisin autolle ja ajoimme pois kaupungista.

Loppujen lopulta taisimme päätyä Clairview nimiseen pieneen rantakylään jonka laidalta löysimme leiritymistilaa. Koko paikka tuntui vähän kummittelevan ja rannallakin varoitettiin meduusoista. Nautimme illan hämärtyessä eli pilkkopimeässä nuudeleita ja tonnikalaa sekä edullisen makuista punaviiniä johon joskus erehdyimme roposiamme sijoittamaan.

13.4.

Ajamme Mackayhin.

--------------
Ja näiden kuvien lisääminen tänne blogiin on kyllä senverran hanurista revittyä hommaa, että saatte jatkossa varmaankin jatkaa niiden katselemista Facebookista. Nytkin vaan linkitin ne kaikki sieltä tänne, huoh.

- O