Tyyni aalto ja sen kaima

Arvoisa lukijakunta, 

minun oli tarkoitus jättää tämän tekstin kirjoittaminen tulevalle työpäivälle, mutta syystä tai toisesta en saanut tänä yönä unta. Siispä nyt auringon ensimmäisiä säteitä katsellen aion muistella hiukan viime keskiviikon tapahtumia. 

Edellisestä päivityksestä on vierähtänyt jo tovi. Olenkin nääs saapunut Suomeen jo maaliskuussa ja jaksan bloggailla vain elämäni mukajännittävistä asioista. Vaikken millään tahdo sanoa, etteikö Suomi olisi jännittävä, ilmaisen vain elämäni olleen vähemmän jännäisää. Onhan tämä kuitenkin seikkailu-päiväkirjani. Tai jotain sinnepäin.

Vietin keskiviikon Saimaalla kajakissa meloen. Koko homma lähti siitä kun minulla ja ystävälläni oli samaan aikaan vapaapäivä ja pienen ajatuksen jälkeen aloin pohtimaan mistä saisimme järkättyä pari kajakkia. Hetken internetin pläräämisen ja parin puhelun jälkeen oltiin sovittu treffit Saimaan Latu Ry:n edustajan kanssa ja saimme avaimet kajakkivarastoon! Vaikka ei ole täysin asiallista suunnitella päivän kulkua, niin päätin silti vesistöjä tuntematta tulostella googlemapsista pari karttaa ja hahmotella niihin jotain löyhää reittisuunnitelmaa.

Etelä-Karjalan Maakuntaportaali (?) internet-asiasta bongailin vähän vinkkejä, joiden avulla sain kohdistettua räpiköimisemme parille laavulle, hienoon railoon, uimarannalle sekä eräälle boulderille nimeltään Muurahaiskivi, jota emme tosin koskaan löytäneet. Reittimme näytti suurin piirtein tältä.

Klikkaa kuvaa.

Lähdimme Lappeenrannan Myllysaaresta ja palasimme samaan paikkaan. Matkaa taitoimme arviolta noin 17-18 km. Ahkera sälli olisi tämän matkan taittanut varmaan 3-4 tunnissa, mutta me käytimme siihen yhdeksän tuntia. Lähdimme satamasta vähän aamuyhdeksän jälkeen ja saavuimme iltakuuden aikoihin takaisin. Käytimme siis 4-6 tuntia pysähdyspaikoilla ja muuten vaan chillailuun ja elämän ihmettelyyn.

Elämä on hienoa silloin kun ei ole kiire mihinkään. Aurinkokin porotti koko päivän lähes kirkkaalta taivaalta. En onnistunut palamaan, mutten myöskään mustumaan.

Matkalla olisi muutamaan otteeseen kaivannut kalastusvälineitä, saalista nimittäin näkyi runsaasti. Söimme kuitenkin kylmää grillimakkaraa, jugurttia, hedelmiä, Aakkosia sekä vähän Sihi-juomaa. Sillähän urheilee menemään koko päivän. Ruohosaaressa parveili rantakivikossa tuntemattomaksi jääneitä kaloja satapäin!

Hetki lopullisen maihinnousun jälkeen harteissani alkoi riivaamaan villi kolotus. Ihmettelinkin kun matkalla ei aiemmin alkanut toiminta tuntumaan fyysisesti kurjalta missään vaiheessa. Hartiat, niska ja vatsalihakseni huusivat hoosiannaa. Oivoi. Onneksi upea matkaseurani möyhi oloni vähän kevyemmäksi ja pääsin illalla pyörähtämään saunassakin. Aamulla hetken ihmettelyn jälkeen vaiva oli tipotiessään.

Elämä jatkuu.

Voisin ruveta harrastamaan tuota useamminkin.
Tahdon myös huomauttaa, että blogini näyttää hirveältä ja sen ulkoasulle on välittömästi tehtävä jotain.

-O

Omaelämänkertani

Kulunut viikonloppu on ollut sen verran täynnä erikoisia tai ainakin erinäisiä tapahtumia että ajattelin jakaa kanssanne nyt ne hatarat muistikuvat mitä minulla näin maanantaina ja tiistaina vielä on.

Perjantai 18.1.

Perjantaisin työni alkavat poikkeuksellisesti vasta kello 9.30 joten voin luksustella herätä puhelimeni pirinään vasta seitsemältä. Bussiin pitäisi hypätä noin 8.05 ja sen pitäisi olla perillä keskustassa noin 8.20 josta vaihdan toiseen bussiin kello 8.30.

Tässä on nyt paljon numeroita joten koeta pysyä skarppina. Kotomaisesta luonnostani johtuen olin pysäkillä jo hyvissä ajoin ja hyppäsin ensimmäiseen linjuriin, joka oikeaan suuntaan pärryytti, katsoin kellon bussissa olevan 7:58. Totesin että ainakin ehdin hyvissä ajoin odottamaan toiselle ständille, matka kun tuntui sujuvankin aivan joutuisasti Sydney Harbour Bridgen ylitse. Sillan ylityksen jälkeen tosin tuli toinen ääni kelloon. Ydinkeskustan läpäisy aamuruuhkassa nimittäin ottaa pienen tovin. Odotimme sillan jälkeen ensimmäisellä pysäkillä ja sen lähistössä noin 10 minuuttia ennen kuin yksinkertaisesti mahduimme eteenpäin. Osa kanssamatkalaisistani hermostui odotteluun ja päättivät hypätä kyydistä keskellä ruuhkaa. Itsekin riensin tämän huomatessani kohti ovea, mutta kohdallani kuski huikkasi vain että ”Odotas nyt, tästä pääsee ihan kohta.” Sitten jatkoin bussissa istumista. Kellon lyödessä 8:25 minua alkoi jo huolettaa vaihtoyhteyteeni ehtiminen. Voisin vain toivoa että tavoittelemani bussikin olisi tässä ruuhkassa aikataulusta jäljessä. Kaikessaan noin kilometrin matkaan puoli tuntia käytettyämme pääsin bussista ulos ja riensin toiselle pysäkille – johon seuraava bussini tulikin melkein välittömästi.

Selvisin töihin Maroubraan mainiosti ja päivä meni yleisesti ottaen suhteellisen normaalisti. Työnkuvaani kuuluu salaatin peseminen. Olen pessyt ainakin mixed lettucea, cos lettucea sekä raketteja. Virallisesti voisin väittää olevani keittiöapulainen koska salaatinpesemisen ohessa tiskaan koko talouden kaikki astiat, jeesaan välillä kokkeja ja satunnaisesti juoksen ruokaa asiakkaille, likaisia astioita takaisin ja takavarastosta mitä ikinä sieltä nyt sattuu tarvitsemaankaan.

Illalla minulla oli kuitenkin tiedossa työvuoro toisessa paikassa – noin 30 kilometrin päässä. Tämän vuoksi minun täytyi poistua Maroubran työpaikasta (Zeebra Cafe) etuajassa eli jo 15:30. Koska lentoni Uuteen-Seelantiin lähtee jo ensi keskiviikkona (23.1.) niin päätin ilmoittaa työnantajalleni myös tähän aikaan, etten kykene jatkamaan maanantain jälkeen tässä työpaikassa. Työnantajani otti asiasta tietenkin nokkiinsa ja valitti, että olisi reilua antaa enemmän varoitusaikaa. Olen Australiassa työskennellessäni kuitenkin todennut että varoitusajan antaminen on lähinnä omalle työllistymiselle vaaraksi. Asian ilmaistuani nappasin juuri tekemäni eväspurilais-asian matkaan ja suuntasin lähikioskille ostamaan lisää credittiä puhelimeeni ja siitä sitten bussiin.

Minulle oli huomautettu jo edellisenä päivänä tämän päivän mahdollisesta kuumuudesta. Bussipysäkillä sainkin vartoa paahtavassa auringonpaisteessa ilman toivoa varjosta, arviolta noin 40 asteen lämmössä. Katselin kateellisena viereisellä rannalla polskivia ihmisiä. Itselläni oli tietysti musta pitkähihainen aluskerrasto-paita sekä pitkät paksut housut ja suljetut kengät – ne ovat tarpeelliset keittiötöissä. Tosin paita oli aluskerrastomallia lähinnä koska en kanna mukanani muita mustia vaatteita, tuon löysin kerran metsästä. Bussini numero 376 kiertää pisintä mahdollista reittiä Central rautatieasemalle. Täällä vaihdoin junaan.

Juna-asemalla pitää ostaa lippu, jolla pääsee lukituista porteista läpi laitureille. Aikaisemmasta opittuani päätin tarkistaa ensin onko yksikään porteista auki, ja olihan niistä. Riensin päätä pahkaa laiturille koska listojen mukaan seuraava juna oikeaan suuntaan lähtee parin minuutin kuluttua. Hetken laiturilla satojen muiden ihmisten seassa palloiltuani minulle alkoi selvitä että raiteilla seisova juna on menossa johonkin aivan muuhun suuntaan eikä liiku juuri nyt yhtään mihinkään, luultavasti jonkin teknisen vian vuoksi. Tulevien kanssamatkustajieni kanssa siis läkähdyttävässä kuumuudessa saimme vartoa ensin ensimmäisen junan korjaamista ja sen jälkeen epämääräisessä järjestyksessä tulevien muiden junien saapumista. Junan hemmotteleva lupaus ilmastoinnista kutkutteli jo niskavilloja kun oma junani saapui. Ah, se ihana lehmän hönkäys joka junasta kasvoilleni levähti. En siis sattunut junaan jossa olisi ollut ilmastointi, vaan vaunussa oli arvioni mukaan ehkä jopa kuutisenkymmentä astetta. Siis sellainen joka vihjaa sitä että sauna on kohta lämmin taikka yritys on epäonnistunut.

Hikeähän siinä sitten pukkasi itse kullakin, itsekin tunsin ja näin muistuttavani enemmänkin suihkulähdettä kuin keittiötyöntekijää. Raajojani ja niskaani pitkin valui vettä ja lanteillani lepäävät käteni kastelivat housuillenikin komeat merkit. Helmiä valahteli pitkin jokaisen vartaloa ja ilmankosteus oli käsin kosketeltavaa. Huomattavaa oli jo se kuinka itseään mainoslehtisillä löyhyttelevien ihmisten mainoslehtiset alkoivat löyhyttelyn lomassa veltostumaan ja murenemaan. Yleensä olen viihdyttänyt itseäni näillä pitkillä junamatkoilla (noin 30-40 min) lukemalla kirjaa markkinoinnilla manipuloimisesta, mutta tällä kertaa päätin olla turmelematta teosta limaisilla kourillani.

Hämmennyin muuten myös siitä että junaan hypätessäni aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, junassa istuessani ulkona satoi kaatamalla ja pois hypätessäni auringonpaiste oli taas palannut.

Saavuin työpaikalleni Parramattaan ja ensimmäisenä eräs tarjoilijatäti kysyi että ”Mitä ne teki sulle!?”.

Tosiaan, edellisenä keskiviikkona samasta paikasta lähtiessäni puoliltaöin kohti asemaa, minun ja kollegani eteen pamahti muutama hörhö vaatien tupakkaa, jota meillä kummallakaan ei ollut tarjota. Ohi ei päästetty vaan tupakattomuudesta tarjottiin luuvitosta. Tervetuloa Parramattaan.

Kollegani Bernard oli siis ilmeisesti kertonut työnantajallemme keskiviikon tohinoista ja viesti oli sitten kulkenut enemmänkin. Taukohuoneessa kuulin, että ravintola Bondi Pizzan uuni ei toimi koska on liian lämmin, eikä pizzeria siis voi paistaa pizzaa. Tulossa on siis hiljainen päivä. Tätä kyyditti kuitenkin jokaisen kokin ja keittäjän henkilökohtaiset kyselyt voinnista ja tapahtuneista. Sain paljon kutsumattomia suosituksia kuinka kannattaa vältellä huumehörhöjä ja varsinkin Parramattan huumehörhöalueita. Tosi näppärää tietoa. Ihan mukavaa sinänsä kun toiset välittävät, mutta itse vain ignorasin ja unohdin koko asian vallan tehokkaasti.

Iltavuoro klo 18-01 meni suhteellisen normaalisti, paitsi että en joutunut pesemään yhtään pitsalautoja ja päästiin töistä jo 12 aikaan. Loppusiivouksen jouduin tekemään toisen kollegani kanssa, jonka uskoisin olevan päästään lievästi vajavainen. Kutsutaan häntä vaikka keksityllä nimellä Alan. Vaikka hän puhuu aivan sujuvaa englantia, hän ei tunnu ymmärtävän puhetta, maalaisjärkeä tai ihmisten kanssa kommunikointia noin muutenkaan. Yhteistyö on mahdotonta ja parhaan tuloksen herrasta saa kun tämän laittaa esim. hinkkaamaan metallilevyistä paskaa irti loppupäiväksi niin että muut voivat keskittyä omiin töihinsä. Jouduimme kahdesti käskemään hänet irti tiskikoneesta, koska päätti kesken kaiken lyödä koneen kiinni ja tulpan irti aikomuksessaan putsata koneen. Konehan toki putsataan päivän päätteeksi, ei monta kertaa päivässä. 

Jokaisen 5 sekunnin tyhjennyssession jälkeen (aika joka kesti ennen kuin ehdimme reagoida) joudumme odottamaan noin 10 minuuttia jotta kone taas täyttyy ja on toimintakuntoinen. Loistavaa. Loppusiivouksen tein siis käytännössä yksin, mutta onneksi hiljaisen päivän vuoksi paikka oltiin saatu pidettyä suhteellisen puhtaana iltaan asti.

Työpäivän aikana sain muuten matkatoveriltani Tiialta tekstiviestin että Sydneyssä on nyt kaikkien aikojen lämpöennätys 45,8 astetta ja samaan aikaan kotikaupungissani oli -35,4. Siis vaivainen 80 asteen ero. Tiia kertoi aikaisemmin päivällä pyörtyneensä kaupungille, mutta että hän ruotsalaisen ystävättärensä kanssa pelastautuivat läheiseen ilmastoituun kioskiin vilvoittelemaan.

Lauantai 19.1.

Kotimatkalla päätin mennä toista reittiä asemalle ja hyvästelin Alanin – joka meni siis normaalia reittiä. Hetken ihmettelyn jälkeen Alan päätti seurata minua ja ahdistuksissani lähdin juoksemaan häntä karkuun. Eksytyksen jälkeen saavuin asemalle, josta löysin Alanin samalta laiturilta kanssani. Koitin vältellä häntä – istua toiseen päähän laituria. Hän saapui luokseni, puheli jotain itsekseen ja poistui jälleen vain palatakseen kohta uudelleen. Päätin marssia vastakkaiseen päähän laituria. Alan seurasi.  Tämä 20-30 -vuotias aasialainen mieshenkilö ei vaikuta vaaralliselta, mutta hänen käytöksensä on ahdistavaa ja tunkeilevaa, kenties hän on yksinäinen ja väärinymmärretty. Päätin kuitenkin hypätä junan saavuttua hänen kanssaan eri vaunuihin varmistaakseni että saan rauhassa keskittyä kirjaani ja ettei minun tarvitse jatkuvasti kieltäytyä ottamasta yhtä pastillia. Niin, ehdin siis muuten myös junaan jo ennen aamu yhtä joten jatkoyhteyteni olisivat todennäköisesti vallan näppärät.

Juna nytkähti liikkeelle ja eikä aikaakaan kun ystäväni Alan marssi vaunujen lävitse ja istui viereiselle penkille! Alun hiljaisuuden jälkeen hän uteli sunnuntain suunnitelmiani ja kerrottuani olevani töissä, hän valaisi minua että sunnuntaina olisi eräs koripallopeli. Vastasin suunnilleen ”Aha” ja palasin kirjani pariin. Tämän jälkeen hän siirtyi muutaman penkkirivin kauemmaksi ennen kuin hyppäsi seuraavalla asemalla junasta ulos.

Helpotus.

Kohta junaan kiipesi lauma nuoria ihmisiä tulossa ja menossa pirskeistä toisiin, olihan perjantai-ilta. Lähelleni istunut tyttö alkoi komeasti yökkäilemään, joten totesin paremmaksi siirtyä kauemmas. Myöhemmin päätin välttää myös mekkalaa joten siirryin toiseen kerrokseen. Iloni kuitenkin pilattiin pian kun juna täyttyi tupaten täyteen alkoholinkäryisistä puolialastomista hikisistä pojista ja tytöistä. Tuoksu ja lämpötila oli kuumottava. Onneksi kohta pääsee junasta ulos.

Hyppäsin Sydneyn kaupungintalolla ulos ja marssin Hyde Parkin kulmalle odottamaan linja-autoa Maroubraan. Seuraavan pitäisi tulla jopa vartin päästä! Loistavia uutisia, viime perjantaina odotin kuitenkin tunnin bussia kello kolme yöllä. Bussipysäkillä vilisi paljon erinäköisiä olentoja. Suurin osa oli baarista tulevia tyttöjä joilla oli yllään pelkät bikinit ja minishortsit. Minulle on opetettu, ettei Australiassa pääse baariin, jossei ole hihallista paitaa ja pitkiä housuja. Sukupuolirasismi. Hyde Parkista löysin yllätyksekseni myös opossumeja! Aivan kaupungin keskustassa puistossa puussa kipusi kapusi pieniä mönniäisiä, jotka katselivat minua pelästyneenä. Hih.

Bussini Maroubraan kulki normaalin yöbussin tavoin, se täyttyi äänekkäistä nuorista ihmisistä ja tyhjentyi myös. Eräällä pysäkillä suhteellisen tyhjään bussiin tulvi ja salamoi ovista ja ikkunoista monta kymmentä nuorta ja bussikuski sammutti moottorin. Tämähän ei liiku mihinkään. Yksi heistä taisi kuitenkin käydä maksamassa kaikkien matkaliput koska kone käynnistettiin pian uudelleen ja matka jatkui. Olin menossa ystävälleni Juhalle yöksi, koska hän asuu Maroubran työpaikkani vieressä ja voisin nukkua muutaman tunnin kauemmin hänen kämpällään. Sinne kahdelta yöllä saapuessani liityin hänen joukkoonsa ja katsoimme jonkin ruotsalaisen thrilleri-elokuvan loppuun ennen nukkumaankäyntiäni.

Aamulla töihin klo 8:30, yhtä hikisen paskaisena kuin edellisenäkin aamuna. Työnantajani tuntui olevan jo leppynyt ja kyseli edellisen illan menestystä. Päivä meni muutenkin suhteellisen normaalisti, pesin salaattia, tiskasin, tarjoilin ja vein roskia. Päivän päätteeksi pesin keittiön lattian ja vedin viimeisenä oven lukkoon. Työnantajaltani saan aina kyydin keskustaan työpäivän päätteeksi, se on ihan kivaa. Keskustasta bussi kotiin North Sydneyyn / Wollstonecraftiin ja kotiin kirjoittelemaan Couch Requesteja ja selvittelemään muita päiväntärkeitä asioita. Muutama lasi viiniä ja pari rommikolaa. Rommi lainattiin poissaolevalta kämppikseltämme.

Sunnuntai 20.1.

Sunnuntai-aamuna herätys oli taas leppoisasti kuudelta, marssin bussiin, bussilla keskustaan, bussin vaihto, bussilla Maroubraan. Maroubran kollegani Will kiipesi myös bussiin keskustan hoodseilla ja nukahti pian omalle paikalleen. Pitkät työpäivät ja pitkät työmatkat eivät sovellu pitkien yöunien kanssa yhteen. Will kuitenkin pian havahtui säikähtämään bussista kuulunutta pamahdusta. Tosiaan, puolessa välissä noin 10 km matkaamme menopelille sattui jotain mystistä ja loppumatka tunnuttiin köröttelevän nelikulmaisilla renkailla. Kumit eivät kyllä puhjenneet, mutta jostain mystisestä syystä koko höskä alkoi hyppimään ja nytkymään todella epämukavasti. Kuski kävi asian tarkistamassa muttei ilmeisesti osannut tehdä sille mitään.

Työpäivä sinällään oli suhteellisen normaali. Sen loppu taasen ei. Saksalaisella tyttökollegallani Kathleenillä oli nimittäin syntymäpäivät ja työpäivän päätteeksi pöydälle viuhahti pullollinen tequilaa. Itse vielä pesin keittiön lattiaa kun laseihin kipattiin jo annokset tuota nektaria ja – ihan totta – appelsiinimehua. Noh, skoolattiin synttäreille ja kipattiin sotkut naamaan, häädin ystäväiset ulos, jotta sain pestä loputkin lattioista ja raflan takapihalla sijaitsevan vessan lattian myös.

Siellähän ne takapihalla hörisivät omia juttujaan, kun odoteltiin porukalla että pomo palaisi kaupasta salaattiostoksineen. Pomon saavuttua sytytettiin yksi kynttilä muffinsiin ja kaadettiin kaikille toiset kierrokset, tällä kertaa omenamehun kera. Pomo joi pelkkää mehua, koska toimi kuskina. Kumoamisen jälkeen pomoni totesi että Ossi tarvitsee lisää ja kaatoi minulle puoli lasillista tequilaa – perässä tuli tilkka mehuakin. Tämä päivä oli siis samalla myös viimeinen työpäiväni, joten en oikein tiennyt kuinka suhtautua tilanteeseen. Kohta indonesialainen pomoni, Wandi nimeltään, komensi kaikkia ylös ja läheiseen pubiin kaljalle. Marssimme koko työporukan kanssa Maroubran Seaview Hoteliin (siis paikalliseen pubiin) jossa Wandi tarjosi kaikille oluet. Vallan mielenkiintoinen lopetus siis kolmen viikon työuralleni. Yksien jälkeen hyvästelimme osan juhlakansasta ja hyppäsin parin kollegan kanssa Wandin kyytiin kohti keskustaa.

Keskustassa tapasin sovitusti ystäväni Juhan ja Tiian. Treffasimme ns. viimeistä kertaa ennen lähtöämme ja päätimme tämän kunniaksi käydä ihan oikeassa ravintolassa. Etsimme siis vähän matkan päästä Hyde Parkista tyyriin oloisen pizza-ravintolan, jossa meille tarjoiltiin mm. pizzaa, jossa oli medium -paistettua lammasfileetä sekä jugurttia. Kaksi pizzaa ja kaksi olutta maksoi sitten 68 dollaria, kun mukaan laskettiin jokin mystinen lisäkulu, oliko se sitten pakollinen tippi vai ei, sitä en tiedä. Halpaa lystiä.

Täältä jatkoimme toiseen Hoteliin, siis baariin, tekemään makukokeita ja tunnistamaan Australialaisia oluita. Tiian perusarvaus Fat Yak ei tällä kertaa osunut nappiin – koska sitä ei baarista löytynyt. Sen sijaan tänään nautimme Australialaisia oluita nimeltään ja/tai panimoista James Squire, Coopers Sparkling Ale, Resch Ale ja Tooheys, sekä jokerina Guinness. Muutaman huurteisen jälkeen Juha esitteli meille kuinka löydämme oman kotibussimme, joka meitä odottelikin jo pysäkillä, joten hätäisesti hyvästelimme Juhan ja riensimme bussiin. Ehdimmepäs. Seuraava olisi tullut varmaan vasta kahden minuutin kuluttua.

Palasimme kotiin, häärättiin vähän jotain ja käytiin yöpuulle.

Tällainen oli viikonloppuni. Tällaista on joskus elämäni. Tästä on päiväni tehty.

Välimäki kuittaa.

ps. Lopetin työt molemmissa paikoissa viikonlopun jälkeen, koska lennän huomenna pois maasta.