Pilvessä on ikävää kun on krapulassa (2/2)

13. perjantai

Lupaavalta kuullostava päivämäärä aloitettiin taas aivan liian aikaisin aamulla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että aurinko nousee 5-6 aikaan aamulla, matkaajat nousevat 6-8 aikaan miettimään elämän tarkoitusta ja toistaiseksi vielä nimetön automme liikahtaa joskus 8-9 aikaan ja vie meidät Mackayhin muistaakseni 9-10 aikaan aamulla. Olemme siellä siis hyvissä ajoin. Kaupungin jännittävin nähtävyys on paskainen joki sekä kuollut keskusta. Mesta kuulemma perustuu lähinnä siihen että paikallinen porukka käy kaivoksissa töissä ja tienaa törkeästi massia jota sitten surutta törsätään erinäköisiin kulutustuotteisiin.

Tosissaan, emme kehdanneet Luvatun Sängyn Miehelle soitella vielä noin aikaisin aamulla työpäivänä vaan käytimme aamu ja iltapäivää kaupungilla tallustellen. Olimme kyllä saaneet ohjeet, että avain taloon löytyy takapihan vajasta kiven alta. Joten joskus myöhemmin illalla sitten käytiin se hakemassa ja astuttiin suurehkoon lähes kalustamattomaan vanhurskaaseen omakotitaloon. Koetimme asettua hiirenhiljaiseen rakennukseen taloksi. Tiia lähti lenkille. Tuli pimeää. Tuuli yltyi. Olin yksin. Pelotti.

Muutamien kymmenien minuuttien kuluttua Tiia tulikin jo takaisin kuulemma hyvin ikävältä juoksulenkiltä (olihan toki pimeää ja vieras kaupunki jossa on paskainen joki) ja marssi suihkuun. Noin hetkeäkään hukkaamatta hostimme DISH saapui majesteetillisesti sisään. Suurikokoinen, lihaksikas ja uskomattoman energinen nuori amerikkalaismies joka ensitöikseen komensi meitä päättämään itsellemme eläinnimet, koska se nyt vaan on talon tapa. Täällä ei kellään ole muita nimiä kuin eläinnimet. Mutta älkööt kukaan valitko kornia nimeä kuten "tiikeri", mutta ottakoon itselleen siistin nimen silti.

No, joka tapauksessa DISHin kämppis eli "Legendaarinen Jimmy James, Uusi- Seelantilainen hopeakettu" tuli kohta autokaupustelemasta ja pian löysimmekin itsemme lähimmästä bottleshopista ostamassa kolme koria kaljaa. Itse ostettiin vain yksi, mutta sekin tuntui lompakossa siinä vaiheessa melko pahalta. Taisin maksaa 24 pullon laatikosta COLD nimistä kylmää olutta noin $35 eli varmaan jotain 27-29 euroa. Se oli halvimmasta päästä ja vielä alennuksessa. Pullokaupasta marssiessamme keksimme itsellemme nimet Reindeer sekä Meercat. Loppuilta menikin beerpong -juomapeliä pelatessa ja pahasti humaltuessa.

Seuraavan päivän eli lauantain ohjelmassa olikin sitten käydä läheisessä Eungella National Parkissa jossa tarujen mukaan elelee satumainen ves'nokkaelukka. Paikka sijaitsee reilun puolen tunnin ajelun päässä Mackaysta ja loppumatka oli lähinnä jyrkkää mutkittelevaa ylämäkeä ylös vuoren reunaa. Vastaan tuli tottakai suuria rekkoja työmatkalla ja tiehen satunnaisesti upotetut ritilät tuntuivat joka ylityksellä repivän renkaita enemmän riekaleiksi. Selvisimme kuitenkin vuoren päälle lopulta siellä sijaitsevaan... öö... johonkin kylään. Kylän vierestä pitäisi lähteä muutama katselmus/lenkkipolku sademetsän siimekseen sekä vähän matkan päässä pitäisi olla ns. "Platypus Sight Seeing Spot" eli mesta jossa nähdä nokkanaamaisia majavia luonnonvaraisena.

Noniin, siis se hauska kohta: vuori sattui olemaan sopivan korkealla ja pilvet sopivan alhaalla että itseasiassa samoilimme ainakin osittain pilven sisässä. Ja edellisestä illasta johtuen jollain nimeltä mainitsemattomalla pienellä suomalaisella lampaalla oli jälkimaininkeja. Kuulinkin siis että "pilvessä on ikävää kun on krapulassa". Heh. Joo. Kyseinen pilvi heikensi pitkän matkan näkyvyyttä ja tottakai nosti ilman kosteutta merkittävästi. Sateen pystyi tuntemaan edessään.

Minusta vesinokkaotukset ovat hyvin omituisia. Ne elää vuoren huipulla sijaitsevassa kämäisessä joessa saalistaen mitälie, kaikkien turistien helposti nähtävillä, samassa vedessä suurehkojen kilpikonnien kanssa. Me otettiin otuksista ja konnista useita epäonnistuneita valokuvia ja videopätkiä, näette ehkä joskus jotain (facebook).
-----
Tämähän käy pitkäksi.
-----
Katsastimme vielä yhden karttaan merkityn kinttupolun. Tämä oli harvinaista kyllä asvaltoimaton polku keskellä pilvisää ja umpeen kasvanutta sademetsää. Siis polku löytyi kyllä eli eteenpäin pääsi käytännössä, mutta matkalla sai tehokkaasti väistellä hämähäkkejä, epäilyttäviä märkiä syvennyksiä sekä piikkilehtisiä kasveja, jotka kurottavat polun ylle. Hetken rämpimisen jälkeen totesimme että reissu on paska ja tahdomme takaisin. Samat piikit ja hämähäkit toiseen suuntaan. Loppu/alkumatkasta reitti on kyllä pikkaisen selkeämpi ja pahimpien ryönien ylitse on rakenneltu jotain pitkospuiden kaltaisia laitteita. Näitä kulkiessa oli hyvä rapsutella vähän kutisevia jalkoja.

Autolle vihdoin palatessamme ajattelin kunnolla vilkaista että mikä sitä nilkkaa oikein kutkuttaa, kun löysin sieltä pienen mustan olennon nimeltään iilimato. Perkele, australialainen villi sademetsämato imee vertani!? Heti otuksen huomattuani Tiia huutaa auton toiselta puolelta löytäneensä moisia rontteja omistakin jaloistaan! Pienien alkukuumotusten ja traumojen jälkeen saimme molemmilta vihulaiset revittyä ns. helevettiin, vaikka jotkut niistä pitivätkin kiinni sekä etu- että takapäillään (!?). Onneksi autossa oli vessapaperia sekä laastareita joilla saimme paikattua pienet vuotavat reijät jaloistamme. Suosittelemme kaikille sademetsään rämpimään aikoville lämpimästi tiiviitä jalat peittäviä kenkiä ja mielellään myös täyspitkiä housuja, joiden alla on sukkahousut, villasukat, avaruuspuku sekä kolme kerrosta foliota.

Oli aika poistua Eungella National Parkista, jota kaikki kutsuvat nimellä "Jangela" eikä esim. "Jiunghilla" niinkuin normaalit kielioppisäännöt (?) vihjaavat. Ihme kyllä, meitä silti aina ymmärrettiin. Australiassa on paljon omituisia tapoja lausua sanoja, varsinkin paikannimiä ja ihmisten nimiä. Itseni esittely menee usein jokseenkin näin:

"Hey, nice to meet you. I'm Ossi."
"Sorry...?"
"Ossi"
"Oshi?"
"O, S, S, I."
"Ostik?"
"Think of Aussie, like an Australian. You know?"
"Aa, ok. Ozzi."
"Joo, ok.."

Lähestyvä alkuilta nautittiin oikeaa ruokaa joka saattoi koostua itsetehdyistä lihapullista sekä keitetyistä perunoista. Oikea ruoka maistuu vaan aivan perkeleen hyvälle silloin kun sitä pystyy tekemään. Jääkaappikin on hieno keksintö. Tonnikala ja paahtoleipä on silti aivan hyvää. Sekä vegemite. Täällä ei ilmeisesti kovinkaan moni odotuksista huolimatta syö vegemiteä ja Dish kertoikin, ettei ole kuullut koskaan kenenkään pitävän vegemitestä joka ei ole koko ikäänsä kasvanut syömään sitä. Vegemite maistuu hiivalle ja maltaalle ja kuulemma parantaa krapulan. Se on alunperin ollut olutteollisuuden jätettä jota todennäköisesti joku oluenhimoinen ja nälkäinen opiskelija on tuskissaan mennyt imemään. Meillä on sitä pieni purkki ja se on aivan hyvää leivän päällä, tosin käy kyrpimään kun sitä syö pari viikkoa putkeen. Mutta sitä täytyy tuoda Suomeen ja syöttää kaikille koska se on erilaista ja omituista ja vaatii totuttelua.

Illemmalla tottakai taas isäntäväki pamahti taloon muutaman uuden kaljakorin kanssa ja pelit aloitettiinkin pian Braveheart elokuvan katselun jälkeen. Mel Gibson on ihan kuuma mies, mutta joskus vähän likainen. Siirryimme myöhemmin käymään parissa paikallisessa baarissa, joista yhdessä törmäsimme herttaiseen keski-ikäiseen kiharatukkaiseen australialaismieheen, joka ensitöikseen julisti rakastavansa meitä. Siis suomeksi. "Minä rakastan sinua." Tämän jälkeen herralle selvisi, että olemme Suomesta ja hän tahtoi välittömästi ostaa meille juotavaa. Hän näppäili puhelimeensa Darwinissa asuvan suomalaisen tyttöystävänsä numeron noin 12 aikaan yöllä ja käski soittaa sille sillä aikaa kun hän hakee meille juotavaa.

Tilanne oli vähintäänkin kyseenalainen, mutta rohkea Tiia päätti soittaa tälle naiselle jonka nimi taisi olla Hanna Björn tai joku sellanen suomenruotsalainen. "Hei, mää tapasin sun poikaystävän baarissa ja... eiku.. sun poikaystävä meni ostaa mulle juotavaa ja... eiku.. Hei, mä oon Suomesta!" Kohta setä marssikin takaisin parin oluen kanssa ja hän jatkoi puhelua heilansa kanssa. Kyseinen herra (jonka nimeä en tietenkään tiedä) tiesi asioita Suomen historiasta joista en ollut kuullutkaan enkä toki vieläkään muista sekä lupasi meille rajattoman majoittumismahdollisuuden Darwinissa, jos ja kun sinne asti satumme seikkailemaan. Saimme heidän puhelinnumeronsa. Sitten mies katosi. Se oli vähän hämmentävä ilta.

Sunnuntaina varmaan vaan koomattiin kotona koska en muista siitä mitään ihmeellistä, maanantaina taisimme käydä työhaastattelussa yhteen paikalliseen kahvilaan, jonka omistaja lupasi ottaa meihin parin päivän sisällä yhteyttä. Tiistai-aamuna karautimme Fordilla taas kohti pohjoista. Emme kuulleet kahvilayrittäjästä sittemmin.

Keskiviikko meni ohitse. Taisimme yöpyä autossa jossain tienposkessa.

Torstaina saavuimme Townsvilleen. Kaupunki jossa paistaa aina aurinko, jonka keskellä kohoaa komea pieni vuori, meri ja ranta on aivan vieressä sekä lähistöllä on legendaarinen Magnetic Island eli "Maggie". Mitä muuta sitä voisi väsynyt travelleri kaivata? Seuraavan viikon aikana yövyimme muutaman päivän läheisellä Saunders Beachillä, kolme yötä parilla eri CS -hostilla ja yhden yön maksullisella Alligator Creekin leirintäalueella, josta emme maksaneet mitään. Sunnuntaina kävin jo epätoivoisena paikallisen pizzafirma Dominosin tiskiltä kysymässä töitä pizzakuskina ja minulle sovittiin samantien haastattelu tiistaille.

Tiistaina kello 15:30 kävin haastattelussa ja sain töitä. Huonolla palkalla, heikoilla tunneilla, paskaa duunia ja sitä rataa. Kello 16:05 olin ilmoittanut asiasta Tiialle ja hän muistutti käymään viereisessä Harolds Seafood -ravintolassa kyselemässä josko siellä aijemmin tehdyt utelut olisivat tuottaneet tulosta. Noin kello 17:00 olin tiskin takana opettelemassa tuotteiden nimiä ja paketoimassa purilaisia. Nopeaa toimintaa, sanoisin.

Paikan omistajuus lienee jotenkin jaettu Michaelin (isä) ja Benin (poika) välille. Joka tapauksessa meille lupailtiin myös jotain majoitusta, koska asuimme autossa. Ben otti meidät alakertaansa punkkaamaan muutamaksi yöksi. Täällä nyt sitä ollaan väkerretty taas viikon päivät töitä keittiössä ja asusteltu kellarissa torakoiden ja muiden pienten vilisiöiden seurassa. Meillä on sentään sänky ja oikea suihku. Jääkaappi ja keittiö on yläkerrassa, jonne emme saaneet avainta, koska niitä on vain yksi ja varmaankin poistumme täältä lähipäivinä. Selvä, nyt on töitä ja kämppä ainakin toistaiseksi, kuullostaa ihan kivalta.

Nyt on maanantai 30.4. ja Tiiakin pääsi tänään ensimmäistä päivää töihin samaan puljuun. Me mahdollisesti muutetaan johonkin lähistölle lähipäivinä. Kassellaan. Meillä on nyt ollut aikaa lenkkeillä ja seikkailla vuorilla. Tosin tällä viikolla Tiialla on aina aamuvuoro ja minulla iltavuoro joten yhteiset aktiviteetit jäänevät vähäisiksi. Ei se mitään, minähän voin kirjoittaa vaikka blogia.

Tässä pation divaanilla on merinäköala ja langaton internet.

- O

Pilvessä on ikävää kun on krapulassa (1/2)

Noniin, tästä tuli nyt niin pitkä että päätin pätkäistä pariin osaan ja kertoa loput myöhemmin kun saan kirjoiteltua. (+ videomateriaali)

Alkulaulu

Tuo kuullosti miusta hauskalta otsikolta, joka ehkä aika hyvin tiivistää näitä meininkejä. Totta tosiaan, tein elämäni ensimmäiset autokaupat ja ostin uljaan Ford Telstarin. Laitteen, jota tähän päivään mennessä olen kuljettanut noin 2000 kilometriä, jumpstartannut pariin kertaan sekä purkanut osiin ja kasannut. Brisbanesta me lähdettiin huhtikuun alkupuolella kohti Bundabergia, koska siellä saattaisi olla töitä, joita ei kuitenkaan voi luvata.

Aevan ehanan hostimme Becin luona yövyimme tosiaan jopa 11 yötä, jonka luota suuntasimme pohjoiseen Glass House Mountainseille. Kyseinen ilmiö sisältää muutaman erikorkuisen vuoren ja nyppylän, joista osaa voi kiivetä ihminen, osaa vuorikiipeilijä ja osaa ei kumpikaan. Tahdottiin kokeilla kaikkia, mutta päädyttiin tyyppaamaan ainakin Mt Ngungun sekä Mt Tibogargan (?).

Taustalla Mount Tibrogargan

Rimpuilija

Bundabergistä majoitusta etsiessämme eräs herttainen vanhempi pariskunta tarjosi meille sänkyänsä Howardissa. Howard on pieni kylä, jossa on yksi baari ja yksi ruokakauppa. Siellä oli myös tietyö. Täällä on tietöitä joka paikassa. Sellaisella työskentely saattaisi olla hauskaa.

Glass House Mountainsien ja Howardin välissä kierrettiin kuitenkin pienen Kenilworth kylän kautta, koska vuorien infopisteen setä vinkkasi, että siellä on tänään (7.4.) juusto- ja viinifestivaalit. Yksikään aito travellerihan ei tällaista mahdollisuutta jätä käyttämättä, joten suunnistimme pienen mutkan Kenilworthin kautta. Saimme juustoa ja meitä varoitettiin kirpputorilla: ”Varokaa, täällä on suomalaisia!”. Tosissaan joku suomalainen naisihminen oli keksinyt naida aussimiehen ja muuttaa sen perässä Australiaan ja opettaa niiden lapsetkin puhumaan suomea. Kaiken maailman hulluja.

Kiipeäminen kielletty

Ilmaiset maistiaiset miellyttävät nälkäistä matkaajaa

Howardin ihana pariskunta Tony (Australia) ja Heidi (Belgia) huolehtivat meistä pääsiäisen yli eli perjantaista tiistaihin. Tänä aikana me nukuttiin oikeassa sängyssä, käytiin oikeassa suihkussa ja syötiin oikeaa ruokaa ja kaljaa heidän jääkaapeistaan. Pihalta keräiltiin omista puista eksoottisia hedelmiä kuten passionfruit, custard apple, starfruit, banaani sekä macademia pähkinät. Sen lisäksi pihalla kasvoi joitain muitakin asioita, joita emme poimineet, kuten saatanallisen kuumia (?) chilejä.

Tony opetti meille, kuinka banaanipuita harvennetaan ja ylläpidetään. Banaanitöissä vaatteisiin tulee ruskeita tahroja, jotka eivät lähde kuin polttamalla. Tony opetti minulle myös kuinka autosta otetaan iskari irti ja puretaan se osiin kotikonstein. Irti otetun jousen takaisin virittäminen on jännää puuhaa. Totesimme, että iskareissa saattaa olla jotain häikkää tai sitten ei. Katsokaamme kuinka pitkälle pääsemme rakkaalla romullamme.

Poikien kanssa vähän leikittiin

Kävimme pääsiäissunnuntaina kymmeneltä aamulla paikallisessa pubissa (siinä ainoassa) kaljalla, koska siellä on silloin happy hour ja kaikki paikkakunnan nuoriso (40-90 vuotiaat, jotka selviävät paikalle yksin tai avustuksella) ryömii luolistaan ryystämään elämän nektaria verenkiertoonsa. Aamukaljoittelun jälkeen ajoimme takaisin asuttamaamme metsään ja kävelimme naapuritalon kellariin pelaamaan omituisia korttipelejä ja biljardia, sekä syömään lehtitaikinaan käärittyjä prinssinakkeja ja muita kulinaristisia nautintoja. Kävimme maanantaina (?) vielä Woodgatessa tarkastamassa paikallisen pääsiäismarkkinakulttuurin.

Toinen näytös

10.4.

Howardista saamiemme vinkkien mukaan kävimme katsastamassa myös pienehkön Childersin kaupungin töiden toivossa. Vierailimme muutamalla työtä potentiaalisesti tarjoavalla hostellilla ja caravan parkilla, mutta kenelläkään ei ollut tarjota mitään. Soittelin myös jälleen useita puheluita ilman minkäännäköistä hyötyä. ”Ei meillä nyt ole mitään töitä, mutta jos tulette meille asumaan pariksi päiväksi niin voin ehkä antaa teille kartan, jolla löydätte farmeja suoraan, vaikka ei niillä mitään töitä nyt kyllä ole.” No eipä menty sinne asumaan.  

Childersin infopisteen täti kuitenkin antoi meille kartan josta legendan mukaan pitäisi löytää ilmaisia leiriytymispaikkoja. Siitä lähtien kartta on ollut hyvä ystävämme aina siihen asti kun yksi vihreä kolmio ei odotuksista piittaamatta ollutkaan ilmainen. Eräällä paikalla oli iso kyltti, ”NO CAMPING” ja jossa uhattiin sakolla. Joku setäkin tuli meitä autosta taskulampun kanssa koputtelemaan antaakseen lappusen jossa ilmoitettiin leiriytymiskiellosta. Saisimme olla paikalla 4-5 tuntia mutta emme koko yötä. Katsoimme jakson True Bloodia loppuun ja ajoimme yön pimeydessä kohti tuntematonta, kunnes löysimme yöpymispaikan jota ei ollut karttaan edes merkitty. Tämä oli joka tapauksessa vasta Airlie Beachin jälkeen mutta enhän minä vielä tarinoinut meitä sinne asti edes.

Bundabergissä oli vähän sama homma. Soiteltiin ja kierreltiin ja kyseltiin mutta saatiin vaan nuivia katseita ja rahanhimoisia kommentteja. Keiteltiin lähipuistossa muistaakseni pastaa ja tomaattikastiketta ja jatkettiin matkaa pohjoiseen. Minne oltiin menossa oli vielä melko suuri kysymysmerkki. Bundabergin yläpuolella piti olla joku leiriytymisalue johon alustavasti suuntasimme rekisterikilpemme.

Näimme kuitenkin kyltin ”Town of 1770”, josta alkoi matkaa jatkossakin huvittanut kierre.
”Käännytäänkö?”
”Öö, kohta tulee pimeetä, eikä varmaan ehditä perille asti. Onko siinä mitään leirintäaluetta?”
”Emminävaan tiedä! Pitäis hei kääntyä seuraavasta, käännytäänkö!”
”KÄÄNNY! KÄÄNNY!”

Kohta oltiin pienellä sivutiellä miettimässä että mitähän hittoja myö täällä tehdään. Löydettiin sentään Rest Stop -kyltti joka johdatti meidät muutaman kilometriä johonkin metsään jossa oli hyttysiä ja lehmiä. Testasimme automme yöpymisominaisuuksia ja nukuimme takakontissa. Aamulla niska ja selkä jäykkänä nautin eilisen pastamössön jämät kylmänä suoraan kattilasta, jossa ne koko päivän ja yön olivat minua intoa tihkuen vartoneet.

11.4.

Aamulla ajoimme Town of 1770:ä ympäröivän Agnes Water kaupungin lävitse itse määränpäähän. Agnes Waterissa hyödynsimme paikallisen kirjaston ilmaista internettiä seuraavan majoituksen etsinnässä. Kohteenamme taisi olla läheinen Gladstonen kaupunki.

Town of 1770 on idyllinen pieni kaupunki johon Australian löytänyt James Cook rantautui kyseisenä vuonna. Muistan lukeneeni kyltistä ”Täällä lahdessa on turvallista laskea ankkurimme ja veden seassa virtaa makea vesi.” Paikanpäällä oli paljon kaunista hiekkarantaa sekä mahtavia kalliomuodostelmia, joissa seikkailemista emme voineet vastustaa.” Siirsimme valmisaamukahvin sekä melanooman vedenkin avustuksella elimistöömme.

Bongaa travelleri

Rimpuilua kalliolla

Tänne emme kuitenkaan tahtoneet jäädä, joten jatkoimme Gladstoneen. Gladstonesta en itseasiassa muista mitään muuta kuin sen, että käytiin kirjaston netissä etsimässä yösijaa Rockhamptonista, koska emme Gladstonesta sellaista aikataulun puitteissa saaneet. Jälleen hämärän hiipiessä hätäilemme itsellemme yösijaa, koska pimeällä ajaminen on vaarallista kenguruiden vuoksi. Leiriydymme Gladstonen pohjoispuolelle Mt Larcom nimiseen paikkaan. Mitään vuorta en nähnyt missään, mutta joku baarihan tässäkin oli vieressä. Ja tosissaan iso moottoritie ja junarata, joten yörauha oli taattu. Valmistimme mielikuvituksellisesti raakoja perunoita sekä papuja tomaattisoseessa. Oksennusrefleksin omaaville tilanne oli kyseenalainen, mutta myös jokseenkin ravitseva.

12.4.

 Aamulla kun oli valoisaa ja linnut olivat rääkyneet meidät ylös luolastamme, keitimme tiskivettä, tiskasimme ja jatkoimme Rockhamptonin suuntaan. Tulevaisuus näytti jo valoisalta, koska meille oli luvattu sohva Mackaysta viikonlopuksi. Rockhamptonissa olimme jo joskus yhdeksän aikaan aamulla odottelemassa, että infopiste aukeaa. Meidät opastettiin käymään läheisessä ilmaisessa eläintarhassa, joten tottakai teimme niin. Eläimet olivat hyvin eläimellisiä, mutta omilla rajatuilla alueillaan. Mälsää. En päässyt silittämään kädellistä enkä edes kädetöntä.

Lähellä oli myös joku mälsä vuori, jonka nimeä en nyt muista. Ensinnäkin ajoimme sen huipulle ja siellä kävelimme noin puoli tuntia tylsää metsäpolkua väsyneinä kohti luvattua Look Out -maisemapaikkaa. Paikalle päästyämme totesimme, että maisemaa ei näy, koska edessä on puita ja vaikka näkyisikin niin se olisi tylsä. Onhan näitä tähän mennessä jo koluttu, ei tunnu missään. Tarvoimme yksinäisen polun takaisin autolle ja ajoimme pois kaupungista.

Loppujen lopulta taisimme päätyä Clairview nimiseen pieneen rantakylään jonka laidalta löysimme leiritymistilaa. Koko paikka tuntui vähän kummittelevan ja rannallakin varoitettiin meduusoista. Nautimme illan hämärtyessä eli pilkkopimeässä nuudeleita ja tonnikalaa sekä edullisen makuista punaviiniä johon joskus erehdyimme roposiamme sijoittamaan.

13.4.

Ajamme Mackayhin.

--------------
Ja näiden kuvien lisääminen tänne blogiin on kyllä senverran hanurista revittyä hommaa, että saatte jatkossa varmaankin jatkaa niiden katselemista Facebookista. Nytkin vaan linkitin ne kaikki sieltä tänne, huoh.

- O